Artikkeli Itsemaksettu kuntoutus – viiden viikon matka takaisin arkeen julkaistiin ensimmäisen kerran Kruunupuisto.

Varsinainen ensimmäinen selkeä muistikuva ja havahtuminen on sairaalasta, kun istuin pyörätuolissa. Hämmästys oli melkoinen eikä mitään tietoa tai ymmärrystä, että mitä ihmettä on tapahtunut. Lääkärit kertoivat aivoinfarktista, mutta en tainnut oikein mitään siitä tajuta.

Näin alkaa Jorman tarina aivoinfarktiin sairastumisesta ja siitä kuntoutumisesta. Jorma sairastui 54-vuotiaana, vuonna 2020. Siitä käynnistyi erilainen elämänvaihe ja kuntoutuminen, jonka vaiheet saamme nyt jakaa Jorman kertomana vuodesta 2020 nykuhetkeen vuonna 2026. Tarinan jakamisella Jorma toivoo ennen kaikkea sitä, että joku toinen aivoverenkiertohäiröön sairastunut lukisi tarinan ja saisi siitä jotain hyötyä, vaikkapa intoa hakeutua kuntoutukseen.

Vasen puoli oli halvaantunut ja aika lailla tunnoton. Kuukauden jälkeen alkoi vähän helpottamaan ja pystyin jo vähän kävelemäänkin kävelykepin avulla ja pikkuhiljaa aloin haluta kotia sairaalasta. Sain kotiin pienen apuvälinepaketin. Sairaanhoidosta sain ohjeita ja lähetteen Kruunupuistoon päiväkuntoutukseen, mikä tarkoittaa, että kävin kerran viikossa kotoa käsin Kela-taksilla kuntoutuksessa.

Fysioterapiaan, toimintaterapiaan ja kuntoutuspsykologille pääseminen oli hieno asia. Hieman hankalaa oli fysioterapiassa jaksaminen ja liikkeet, mutta sain hyvän alun kuntoutumiseen. Toimintaterapiassa kerroin, että uunin käyttö on vielä mahdotonta, kun hirvittää tulikuuma uuni, painavat vuoat ja kuumat uunipellit. Sain hyvää ohjausta kylmällä ja kuumalla uunilla pellin ja vuoan pois ottamiseen uunista ja sehän alkoi sitten vähitellen sujua niin, että sain kotonakin makkarat pois uunista. Pussilakanan vaihto se olikin vähän pirullisen vaikeaa. Parhaimmillani löysin itseni pussilakanan sisältä. Koko ukko oli pussilakanan sisällä ja ei se silloin kyllä paljoa naurattanut! Pyysin Kruunupuiston toimintaterapiasta neuvoja ongelmaan ja sain treenausta ja järkeviä ohjeita tähänkin. Kuntoutuspsykologin luona tapahtui hämmästyttävä juttu, aivoni tuntuivat käynnistyvän pikkuhiljaa uudelleen. Sain hyviä hahmotus- ja matemaattisia tehtäviä kotiin. Siitä alkoi uusi ymmärtämisen aika.

Ulkona kävelystä tuli hyvin nopeasti uskomattoman hieno ja tärkeä asia, vaikka alku olikin hankalaa. Ruokaa tuotiin kotiin, mutta pikkuhiljaa reppu selässä aloin lähestyä kauppaa ja pääsinkin lopulta perille asti ostamaan maitoa ja lenkkimakkaraa ja pystyin ne repussa kantamaan kotiin. Harvoinpa on makkara maistunut niin hyvälle! Sairaalan lääkärit määräsivät autolla ajokiellon toistaiseksi. Se oli hirveän vaikea asia kestää ja ymmärtää. Kuntoutuspsykologilta sain hyvin perusteltua tietoa ajokiellon syistä, neuvoja ja arvion neurologin tutkimuksia varten. Tutkimusten jälkeen sain neurologilta lähetteen terveysperusteiseen ajokoearviointiin. Ajokortin ajoin jo 18-vuotiaana ja nyt olikin uusi ns. inssiajo vieraalla autolla. Se ajokoe oli vähän vaikeampi kuin edellinen inssiajo. Testaaja sanoi vaan, että ajapa keskustaan ja sitten sairaalalle. Hän arvioi erittäin tarkkaan, että ymmärrän mihin pitää mennä, kirjasi ylös aivan kaiken mitä tein, ryhmitykset, vilkun käytön, nopeuden jne. Melko hikinen tunti oli se ajokoe, mutta läpäisin testin ja sain luvan ajaa taas omalla autolla. Vuoden ajotauon jälkeen ajelin sitten kesämökille, jonka pihalta minut ”puolikuolleena” löydettiin. Moni ihmetteli, miten uskalsin vielä mennä. Pääsin kuitenkin mökille omin neuvoin ja taisi olla hyvä käynti, eipä jäänyt pelkotiloja.

Kruunupuistossa sain ensimmäistä kertaa kuulla mahdollisuuksista Kelalta haettaviin AVH-kuntoutuksiin. Neurologilta sain myös suosituksen hakeutua AVH-kuntoutukseen ja aloin väkertämään hakemusta. Hakemuksen käsittely Kelalla kesti varmaan 2–3 kuukautta ja oli raskasta odottaa, mutta sitten tuli päätös, että kuntoutus on myönnetty.

avh kuntoutuskurssilla

Kelan myöntämä AVH-kurssin kesto oli 3 viiden päivän jaksoa parin kuukauden välein Kruunupuistossa.

Oli tosi mukavaa ja hieman jännittävää mennä AVH-kurssille. Ensimmäisenä aamuna saatiin viikon ohjelma ja siitä tuli mieleen lukujärjestys koulussa. Se oli erittäin hyvä ja ymmärsin yllättävän nopeasti, että mihin aikaan on mitäkin. Otinkin idean jonkunlaisesta lukujärjestyksestä kotiin mukaan. Päiväohjelma on yllättävän hyvä asia ihmiselle, joka voisi nukkua melkein koko ajan. Aloitustapaamisessa tapasin muita aivoverenkiertohäiriön kohdanneita ihmisiä ensimmäistä kertaa. Kurssilla oli 8 henkeä ja tuntui hämmästyttävän hyvältä tavata muita saman kohdanneita ja hirveän helpolta jutella ”kun ei tarvitse selitellä” mitään. Uskomattoman suuren väsymyksen selittäminen terveille ei ollut minulta vielä koskaan onnistunut edes välttävällä tasolla, mutta nyt täällä kaikki tiesivät täsmälleen mistä puhun. Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa miten hyvää vertaistuki voi tehdä.

Tällä kurssilla minulle selvisi, etteivät ikä, ammatti, sukupuoli tai asuinpaikka merkitse mitään tämän sairauden kohdalla. Kurssilaisista puolet oli naisia ja porukan ikähaarukka lienee ollut noin 50–75 vuoden välillä. Väkeä oli joka puolelta Suomea. Oli hienoa ja kannustavaa kun kaikki kohtalotoverit olivat elämänhaluisia, vaikka aikamoisen kovia iskuja oli saatu. Ilahduttavaa oli myös huomata, että ihmisillä oli kova halu kuntoutua. Moni kurssilainen ajatteli vielä palaavansa työelämään, vaikka edes osa-aikaisesti. Minun pitkä työurani meni isojen verkkolaitevalmistajien puhelinkeskuksia testatessa. Jälkikäteen ajatellen oli oikeastaan hyvä, että ne työt loppuivat suuriin puhelinalan myllerryksiin jo ennen aivoinfarktia. Puhelinkeskusten ohjelmistopäivitykset olivat öisin tehtäviä töitä. Arvoitukseksi jää, että  lieneeköhän niillä loputtomilla yötöillä ollut osuutta tähän tautiin.

AVH-kurssilaiset kuten minä ovat usein avustettavia, joten jännitti olla ensimmäistä kertaa yleisellä paikalla syömässä, mutta turhaan jännitin. Henkilökunta hoiti tilanteet loistavan hienosti ja kantoivat ruoat pöytään, pilkkoivat pihvit, toivat kahvikupin pöytään. Sen verran hyvin kuitenkin toinen käsi toimi, että sain sentään itse syötyä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli reilusti. Aamupalalla tuoreet sämpylät halkaistiin ja voideltiin valmiiksi. Siitä alkoi elämä vihdoinkin taas tuntua kivalta. Osalta AVH:n kohdanneilta voi mennä nälän tai kylläisyyden tunne. Minulta meni molemmat pariksi vuotta. Ruokailutavat meni ihan hölmöiksi: söin pari kertaa viikossa monta lautasellista kerralla, ymmärsin lopettaa vasta kun mahaan ei enää mahtunut. Kuntoutuksessa järkevä ruokailurytmi auttoi asiaa ja opin siellä laittamaan puhelimeen herätyksen päälle, että ”syöhän tänäänkin”.

Oli todella raivostuttavaa, kun vähän toimiva raaja päätti tilaamatta ja aivan yllättäen pitää parin tunnin huili tauon. Fysioterapeutilta ei kuitenkaan edes hymy hyytynyt, vaan apua järjestyi heti ja sain tukea, että pysyn pystyssä. Kuntojumpassa fysioterapeutit neuvoivat liikkeitä ja ennen kaikkea kannustivat yrittämään. Fysioterapeutti kertoi rohkaisevan mietelauseen: ei sillä ole väliä, kuinka monta kertaa kompastuu vaan sillä, että joka kerta jaksaa nousta ylös. Jäipä mieleen ja siitä lähtien olen kaiken kompuroinnin jälkeen aina jaksanut nousta ylös.

Muistiongelmat tuntuvat olevan hyvin tavallisia aivoverenkiertohäiriön kohdanneilla. Yksi rouva kurssilla kertoi, että kun kotitaloa ei enää näy, niin ei ole mitään mahdollisuuksia muistaa miten löytää koskaan takaisin. Ymmärrän nyt aika hyvin, jos taksin pitää viedä ovelle asti. Moni meistä kurssilaisista tykkäsi siitä, että päästiin välillä ulos vähän kävelemään ja henkilökunta kannusti ohjattuun ulkoiluun. Toimintaterapiassa päästiin keittiöhommiin, keitettiin kahvit ja tehtiin kahvileiväksi kauralastuja. Ne olivatkin yllättävän helppoja ja niin hyviä, että olen tehnyt niitä vielä kotonakin. Kurssin viimeinen viikko oli elokuussa ja oli vielä oikein lämmintä illalla. Mentiin kurssiporukan kanssa Kruunupuiston Inkeritalon terassille vohvelikahville. Oli kiva istuskella ja koko ilta meni tarinoidessa.

Ihan eri ukko lähti kotiin, paljon iloisempi ja elämänhaluisempi. Lähtö kyllä tuntui siltä että ”joutuu” kotiin, olisi ollut niin mukavaa jatkaa kuntoutuksessa. Hienosti kävi selville, että kotiin ei pidä jäädä makaamaan.

avh kävelykuntoutuskurssilla

Seuraavaksi pääsin Kelan AVH-kävelykuntoutuskurssille Kruunupuistoon. Taloon oli helppo tulla, kun Kruunupuisto oli jo entuudestaan AVH kuntoutuskurssilta tuttu paikka. Kelan myöntämä kävelykuntoutuskurssi oli kolmiosainen, peräti 25 vuorokautta viiden kuukauden aikana. Kuntoutusjaksot olivat 2 kertaa 10 vuorokautta ja lopuksi 5 vuorokautta Kruunupuistossa.

Tähän kuntoutukseen kuului asiantuntijan kotikäynti ennen kurssia. Se oli oikein hyödyllinen ja sain positiivisen arvion mahdollisuuksistani osallistua kurssiin. Sain myös ohjeet kotijumppaan. Käytiin läpi sopiva paikka kotona, että yllän aina ottaa tukea, vaikka tiskipöydästä tai ruokapöydästä etten kaadu ja lyö päätäni. Nyt minulla on loistava ”keittiöjumppa”. Paikkaa voi pitää hieman hassuna, mutta tämä jumppa-venytysohjelma tehtiin turvallisuus edellä.

Ensimmäisenä kurssiaamuna saatiin kurssin perusohjelma. Siinä ei ollutkaan kaipaamaani allasjumppaa tai mitään uimiseen liittyvää. Myöhemmin selvisi syy; muut kurssilaiset eivät olleet allaskykyisiä eikä ohjelmassa siksi ollut allaskäyntejä. Kerroin fysioterapeutille suuresta veteen tippumisen pelostani ja siitä, että en välttämättä tiedä miten toimia vedessä. Ajattelin, että asiaa voisi yrittää korjata altaaseen pääsemällä. Olin lukenut jostain, että aivoverenkiertohäiriön kohdanneiden vedessä käyttäytyminen voi olla ihan mitä sattuu; jotkut eivät pysty liikuttamaan jäseniään vaan uppoavat pohjaan. Kerroin, että pääsen kesällä moottoriveneellä kalastelemaan kavereiden kanssa, mutta riski tuntuu hiukan kovalta.  Veneily on aina vähän turhan jännittävää, vaikka verenpainetta en onneksi siellä järvellä voinut mitata! Sain ohjelmaani lisäyksen, että pääsin altaaseen ja fysioterapeutti opetti minulle uimataidon uudestaan. Myönnän, että veteen meno ensimmäistä kertaa oli aivan järkyttävän kauheaa, mutta luottamus fysioterapeutteihin oli suuri. Heti kun pääni meni pinnan alle, niin käsi nosti pään veden pinnalle. Nopeasti raajat alkoivat ymmärtää miten niiden pitää uidessa toimia, vaikka voimathan eivät valitettavasti riittäneet oikein mihinkään. Pysyin kuitenkin pinnalla ja olin todella helpottunut. Kiitollisuuteni tästä on valtavan suuri, uskalsin sitten myös kesämökin matalassa rannassa mennä saunasta uimaan.

Jotenkin tuntui, että uimataidon löytäminen vaikutti myös kävelyn parantumiseen. Aiemmin halvaantunut jalkakin alkoi liikkua ihan eri tahtiin. Tässä kuntoutuksessa pääsin ulos kävelemään, vaikka kurssin alussa oli talvi. Koska minulla oli talvisaappaat, niin pyysin, että saisin yrittää valvotusti vähän kävellä ihan kunnon lumihangessa. Eipä paljoa jalka noussut, mutta jotenkuten menin sielläkin! Fysioterapiassa opin ihan ihmeellisiä venytyksiä. Alku ei tuntunut kovin hyvältä, mutta vähitellen ne venyttelyt alkoivat lievittää jumissa olleiden lihasten kipuja. Kävelykurssilla mitataan, että auttaako kuntoutus. Tulokset olivat erittäin hyvät. Kävelytestaus tapahtui sisällä käytävällä, jotta olosuhteilla ei ole vaikutusta testituloksiin. Minulla kävelymatka ja vauhti melkein tuplaantuivat viidessä kuukaudessa.

Toimintaterapiassa päästiin taas leivontahommiin, tehtiin lettuja. Se olikin monelle meistä pitkästä aikaa ensimmäinen kerta, kun pystyi paistinpannun kanssa touhuamaan. ”Ihan ei mennyt niin kuin Strömsössä”; vähän tuli sotkua, mutta jokainen sai kuitenkin paistettua muutaman letun ja oli ne niin hyviä, että hillon lisäherkuksi vatkattu kermavaahto meinasi unohtua syömättä! Kevätkauden ulkoiluretki oli harjun näköalapaikalle. Maasto oli vähän mäkinen, mutta hankaluuksien kautta voittoon: päästiin kaikki nauttimaan puhtaasta luonnosta ja ihastelemaan Punkaharjun mahtavaa harjumaisemaa.

Rappusissa en ollut uskaltanut kävellä varmaan kahteen vuoteen ja kurssilla pyysin fysioterapeutilta, jos voisin kokeilla sitä. Kruunupuistossa on yllättävän paljon kivoja rappusia, joita en hissiä käyttäessä ollut edes kunnolla huomannut. Tasapainon kanssa oli alussa melkoisen jännää, mutta pikkuhiljaa minut opetettiin kävelemään turvallisesti rappusissa.

Kesäjaksolla oli retki-iltapäivä. Se oli mölkyn pelailua ja nokipannukahvien keittoa rannan grillikatoksella. Mölkkytolpan heittely oli vähän hassua, mutta se mikä osumatarkkuudessa hävittiin, se hauskuudessa voitettiin! Terapeutit keittivät mahtavat nokipannukahvit ja päästiin ulos juomaan ne. Aikamoisen kivaa oli nauttia auringonpaisteesta kahvikupposen kera. Syksyllä kävin sitten itsekseni kesämökillä koettamassa kuinka sujuisi marjojen keräily. Kun tasapaino ei pitänyt riittävän hyvin, niin yritin polvillani keräillä, mutta ylös yrittäessä melkein kaikki marjat aina kaatuivat pitkin metsää. Eipä jäänyt pakastimeen tällä kertaa laitettavaa, mutta sain kuitenkin pienen mustikkasopan keitettyä. Seuraavana talvena lumikolan käyttö kotipihassa alkoi sujua jotenkuten. Kolasta saa kahdella kädellä ihan ihmeen hyvän tuen eikä juurikaan pelota kaatua. Muutaman sentin kerros kevyttä pakkaslunta on nykyään talvipäivän pelastus. Viiden sentin kerros suvilunta taitaa minulta vielä tänä talvena jäädä kolaamatta, mutta ei jää ensi talvena!

avh kädenkäytön kuntoutuksessa

Seuraavaksi hain ja pääsin Kelan AVH-kädenkäytön kuntoutuskurssille. Enpä olisi tähänkään kuntoutukseen osannut hakea ilman edellisellä kuntoutuskurssireissulla saatuja neuvoja. Kelan myöntämä AVH-käsikuntoutuskurssi oli kaksiosainen. Ensimmäinen jakso kolmen kuukauden aikana Kruunupuistossa oli 10 vuorokautta ja toinen 5 vuorokautta.

Tämän kurssin johtoajatus oli, että kuntoutuksen tavoitteet ovat kuntoutujille itselleen hyvin merkityksellisiä. Kunnianhimoiseksi tavoitteekseni otin, että pystyisin syömään veitsellä ja haarukalla. Haarukalla huuliin tökkiminen oli ikävintä minulle, se oli aika kivuliasta touhua eikä huulet oikein kestä sitä. Ruoan tiputtelu lattialle oli ikävää ja sen pois siivoaminen on melkoisen hankalaa puuhaa. Vaikka Kruunupuistossa sai henkilökunnalta kaikkea apua mitä kukin nyt voi tarvita kuten lääkkeiden ottaminen, peseytyminen, ruokailuapu yms., niin omatoimisuus ja yrittäminen oli kaikille kurssilaisille iso asia. Ruokailu oli kaikille kuntoutujille varmaankin se tärkein juttu. Kaikilla oli todella kova halu, että itse pystyy laittamaan ruoat suuhunsa, vaikka sitten lusikalla. Kahvinjuonti ilman lammikkoa pöydällä oli yhden kurssikaverin tavoite ja päivä päivältä se lammikko pienenikin. Yksi mies yllätti itsensä ja ehkä hieman muutkin, kun aamupuurot ei enää kurssin lopussa olleetkaan pitkin tarjotinta vaan suussa, aiemmin halvaantuneella kädellä syötynä. Ei minun veitsellä ja haarukalla syöntiä nyt voi vieläkään kovin nätiksi sanoa, mutta onnistuu jotenkuten ja parasta on, etten enää töki haarukalla huuliin.

Lisätavoitteeksi halusin, että pystyisin turvallisesti käyttämään jotain työkaluja. Tavoite oli, että saisin kotona löysiä ruuveja kiristettyä. Tarkennuksena, että ei siis kotona ole tarkoitus kiristää löysiä ruuveja omasta päästäni vaan keittiönkaappien lonksuvien saranoiden löysät ruuvit 😊! Kuntoutuksessa saatiin tutustua mutterienkiertolautaan ja ihan ihmeellisiin palikoiden järjestelypeleihin. Niitä oli vaikka minkälaisia, melko helppoja ja sitten ihan tosi vaikeita. Ne oli kai suunnattu aivoverenkiertohäiriön kohdanneille ja niiden parissa ajantaju katosi täysin. Aina tuntui peliaika loppuvan ennen kuin kaikki palat olivat kohdillaan.

Toiminterapiapainotteisella kädenkäytön kuntoutuskurssilla päästiin usein johonkin tosi mukavaan askartelupajaan puuhastelemaan ohjatusti. Kaikki saivat tehdä jotain itselle kivoja juttuja, kuten vaikka maalata linnunpönttöä, väripainatuksia kankaisiin ja ihmeellisiä rannekoruja yms. Minä olin tutustunut kurssilla mahtavan mukavaan ”lautapasianssi”-peliin ja halusin hirveästi tehdä semmoisen itselleni kotiin. Siinä oli haastetta, mutta kun tekee semmoisen itselle, niin ei ehkä tarvitse olla ihan kaupallisen version tasoinen. Piti sahata sopiva laudanpala, viilata kulmia ja hiekkapaperilla hioa. Sitten sahasin ohuesta pyörölistasta yli 30 lyhyttä pelinappulaa. Pelinappulat pyörivät aina lattialle ja pöydän alle, joten huomasin nopeasti, että kannattaa tehdä niin paljon varanappuloita, kun vaan pystyy. Lautaan piti porata yli 30 reikää pelinappuloille. Pääsin mittailutouhuun tavoitteena merkata paikat rei’ille ja sehän olikin melkoisen hankala tehtävä. Sitten porasin reiät akkuporakoneella tarkasti valvottuna ja sain kuin sainkin porattua oikean määrän reikiä. Sain siis vihdoinkin käyttää kauan kaipaamiani työkaluja ja se tuntui ihan hirveän hienolta. Sain pelilaudan valmiiksi viimeisenä kurssipäivänä. Vaikka työ oli minulle melko vaativa niin olen todella iloinen, että sain turvallisesti yrittää.

Tikkupullan teko olikin sitten täysi yllätys. Terapeutit neuvoivat meidät vanhat ukotkin ensimmäistä kertaa eläessään tekemään pullataikinaa. Outoahan se oli. Tätä herkkua mentiin sitten Kruunupuiston grllikatokselle paistamaan. Sitä taikinaa jotenkin kierrettiin puutikun ympärille ja paistettiin avotulella. Elämäni ensimmäisen pullanpaistelun lopputulos olikin sitten ihmeellisen hyvänmakuinen mansikkahillon ja kahvin kera.

Kuntoutuksen jälkeen haravointi kotipihalla tuntui yllättävän hyvältä, siinä ei tule aivoille juurikaan rasitusta ja kädet saavat erittäin mukavaa liikuntaa. Kun hiljalleen haravoi niin haravasta saa pikkuisen tukea, jotta tasapaino ei petä. Koska kottikärryistä saa vielä jopa lumikolaakin paremman tuen, niin nyt ei jää lehtikasatkaan minne sattuu. Edelleen kun kaipaan aivoille kovempaa rasitusta, niin se onnistuu kuntoutuksesta mukaani saamilla ihmeellisillä Menseki-pulmatehtävillä, sudokuilla ja tekemälläni lautapasianssi-pelillä. Niiden parissa aivot väsyy aivan täysin ihan huomaamattaan.

kuntoutuksen jatkuminen

Kelan kuntoutuskurssien jälkeen päätin jatkaa kuntoutusta Kruunupuistossa vakuutuksesta saamani säästön turvin, koska olen kokenut hyötyväni kuntoutuksesta niin paljon. Jatkokuntoutukseni on toteutettu vielä entistä enemmän toiveideni ja haluamani ohjelman mukaan.

Allasjumppaan menen aina kun vaan pääsen. Vedessä on ihan erilainen vastus ja siellä pystyy paljon helpommin venyttelemään, taivuttelemaan ja liikkumaan. Pystyssä pysyminen on hieman vaikeaa mutta kun kaide on lähellä, niin onnistuu paremmin. Vedessä jaksaa ihmeen pitkään jumpata, mutta se vie kyllä voimat ja allasjumpan jälkeen olisi mukava ottaa parin tunnin torkut. Kynsileikkurilla kun itse täräyttää varpaan kynnenkulmaan mukavan pikku haavan niin ei juuri naurata. Kuntoutusjaksolla tilasin jalkahoidon, kun en oikein itse taivu, että näkisi hyvin niitä varpaita. Kylläpä oli kiva yllätys se ammattilaisen tekemä jalkahoitokin.

Ohjelmassa on ollut paljon erilaisia tasapainoharjoituksia sisällä, esim. hernepussien nostelua jokseenkin hankaliin paikkoihin. Ulkoliikunta on aina ollut hyvin mieluista ja Kruunupuistossa pääsin kävelemään pienien kivien päällä ja sain yrittää minulle hieman haasteellista kaatuneiden puiden yli rämpimistä. Kun en enää kovinkaan hyvin pysty itsekseni käymään luontoretkillä niin nämä metsälenkit ovat olleet ihan parasta. Jostain syystä minulla on aina ollut kova halu pystyä kävelemään rappusissa. Kuntoutuksessa rappusissa kävely tuntuu turvalliselta ja on alkanut jo sujua melko hyvin.

Erilaiset kuntoutukset ovat antaneet minulle vuosien varrella ihan käsittämättömän paljon. Kruunupuistossa ei ole koskaan ollut tunnetta, että nyt on hirveä pakko tehdä jotain. Aina on ollut mukava kannustamisen ilmapiiri. Liikun nykyään ihan mahdottoman paljon paremmin, en potki enää varpaitakaan mustiksi ovenkarmeihin eikä kaatumisia tai törmäilyjä juurikaan enää tapahdu. Se antaa luottoa yrittää päivä päivältä vähän eilistä enemmän.

Nyt on pakko todeta, että ei tämä elämä ollutkaan tässä, kyllä aivoverenkiertohäiriön jälkeen pystyy vielä elämään. Viisi vuotta sitten sairastuttuani kaikki oli alussa ihan pirun hankalaa, mutta kuntoutuksen ansiosta olen saanut itseluottamuksen yrittää. Joskus on vieläkin vaikeaa, mutta nyt jaksan yrittää ja uskoa siihen, että minä saan melko hankaliakin asioita tehtyä. Näin pihi ihminen kuin minä, ei haluaisi maksaa ennen niin helpoista tehtävistä, kuten vaikka palovaroittimen pariston vaihdosta. Lisämotivaatiota toi ajatus siitä, että se varmaan piipittäisi ”patteri loppu” ilmoitustaan päiväkausia tai viikon huoltofirmaa odotellessa. Vaihdoin pariston itse, mutta niin paljon en ole hikoillut saunassakaan kuin tuskanhikeä patteria vaihtaessa. Mutta onnistuin kuitenkin, enkä tippunut tukijakkaralta. Lisätueksi raahasin ruokapöydän. Kun on hankalaa niin pitää keksiä ihmeellisiä tapoja tehdä asioita. Kiitos kuntoutuksen pystyn nyt itselleni ihmeellisiin töihin! Luovuttaminen olisi varmaankin paljon helpompaa, mutta silloin jäisi hieno tunne tavoitteen saavuttamisesta kokematta.

Kuntoutuksen kustannuksista voi toki olla montaa mieltä, mutta itse olen hurjan paljon paremmassa kunnossa kuntoutuksen ansiosta. Kuntoutuksesta saatu tuki on hirveän iso asia, kun tuntuu, että koko elämä on viety ja on jäänyt vähän avuttomaksi pallo hukassa. Väitän, että yhteiskunnalta säästyy tämmöisellä kuntouttamisella pitkä penni verrattuna laitoshoitoon. Kruunupuistossa on minun mielestäni Suomen mahtavin ympäristö kuntoutua ja tämän kaiken kruunaa aivan loistava henkilökunta.

Kuntoutus ei tietenkään lopu minun osaltani tähän, on tästä niin hirmuisen hyvä olo tullut!

Artikkeli Aika koville otti – AVH yllätti täysin julkaistiin ensimmäisen kerran Kruunupuisto.

Kuntoutus Kruunupuistossa alkoi viikon jaksolla marraskuussa 2023 ja haastatteluhetkellä toinen viikon mittainen jakso on juuri päättynyt helmikuussa 2024. Kuntoutuksesta Anneli kertoo saaneensa ennen kaikkea rohkeutta toimimiseen kivun kanssa ja kivusta huolimatta. Kruunupuiston fysioterapeutti Annina sai rohkaistua ja kannustettua ensimmäisellä jaksolla Annelin allasterapiaan. Annina sai Annelin uskomaan, että vedessä liikkuminen kannattaa kaikesta huolimatta. Altaasta pois noustessa iskevä lamauttava kipu, oli saanut Annelin jo vuosia aiemmin luopumaan uimahallissa käynnistä. Uuden rohkeuden ja sinnikkyyden turvin Anneli on puolisonsa kanssa käynyt Savonlinnan uimahallissa viikoittain marraskuusta lähtien. Rohkeuden lisäksi Anneli kertoo saaneensa kuntoutuksesta toivoa, että vielä ei olla menossa hautaan ja elää kannattaa. Kipu synnyttää ajatuksia, että ei enää jaksa eikä mikään kannata. Kipu sammuttaa elinvoiman ja luovuuden, syö hapen ja etäännyttää ihmissuhteet. Annelin mukaan kipu synnyttää ärtymyksen, jonka rinnalle ei saa mistään hyvää oloa. Usko omaan jaksamiseen on jatkuvasti koetuksella.

Anneli on kiitollinen perheensä tuesta ja siitä tuesta mitä hän on saanut terveydenhuollosta ja nyt kuntoutuksesta. Kuntoutuksesta hän nostaa esille moniammatillisuuden, mikä hänelle todentui joustavuutena, haluna etsiä ja löytää jokaiselle yksilöllisiä vaihtoehtoja ja juuri hänen tarpeisiinsa soveltuvia ratkaisuja. Moniammatillinen ymmärrys, on Annelin mukaan sitä, että aina löydetään keinoja auttaa jaksamisessa, kun kuntoutujan oma usko ja voimavarat ovat vähäiset. Anneli kehuu kruunupuistolaisten hyvää yhteishenkeä ja toivoa luovaa työotetta.  Varsinaisen kuntoutustyön rinnalle Anneli nostaa huolenpidon, jota hän on jaksojen aikana Kruunupuistossa saanut. Hän on kokenut olonsa turvalliseksi eikä vieraassa ympäristössä toimimista ole tarvinnut jännittää, vaikka toimintakyky on rajoittunut. Aina on löytynyt auttavat kädet ympärille kannattelemaan arjen toiminnoissa ja itse on voinut keskittyä vain kokonaisvaltaiseen kuntoutumiseen ja voimavarojen löytämiseen. Toinen esiin nouseva asia on kuntoutusta tukeva ympäristö, jota Anneli kuvaa hoitoesteettisenä ja toteaa, että ”täällä kaikki on niin kaunista”.

Kuntoutuksessa ”ennalta-arvaamaton arvokkuus” on löytynyt myös vertaisuudesta. Kuntoutus on yhteisöllistä ja toisella jaksolla Anneli kertoo, että ryhmäytyminen puhkesi kukkaan. Naurun ja tunnelman vapautumisen myötä pystyttiin jakamaan vaikeitakin asioita toisten kanssa. Perjantai iltapäivänä kotiin lähdön hetkellä aito välittäminen kumpuaa Annelin ja toisen rouvan hyvästeistä ja toivotuksista: ”elokuussa nähdään ja ollaanhan tässä välissäkin yhteydessä!”

Artikkeli Rohkeutta, toivoa ja uskoa omaan jaksamiseen julkaistiin ensimmäisen kerran Kruunupuisto.

Artikkeli Parkinsonkurssilaisen palaute julkaistiin ensimmäisen kerran Kruunupuisto.

Kiitos kun jaoit tarinaasi kanssani

Kiitos kun annoit omaan tarinaani uutta näkökulmaa

Kiitos kun muistutit minua siitä että elämässä on vielä paljon hyvää

Kiitos kun autoit suuntaamaan katseeni tähän hetkeen ja tulevaisuuteen

Kiitos vertaistuesta – ”May the force be with you”

Kiitos itselleni osallistumisen mahdollistamisesta

Artikkeli Mietteitä syöpäkurssin päätöksessä julkaistiin ensimmäisen kerran Kruunupuisto.

Työkokeiluprosessi eteni hitaasti mutta varmasti. Tammikuussa 2021 aloitin työkokeilun Kruunupuistossa (työkokeilu palveluntuottajan tiloissa), jossa tekeminen oli vaihtelevaa toimistotyötä ja aulaemäntänä toimimista. Parhaat onnistumisen kokemukset tulivat kuitenkin IKKU-ryhmässä avustajana toimimisesta. Oli oikeasti tunne, että voin olla avuksi ja hyödyksi. Erityisesti hyvä palaute ryhmän ohjaajilta ja asiakkailta vahvisti luottamustani itseen ja omaan osaamiseen. Seuraava työkokeilu vei uskoa alaspäin ja halu päästä takaisin Telakalle vahvistui. Sitkeä ponnistelu ja usko siihen, että oikea paikka ON olemassa, auttoivat jatkamaan ja jaksamaan.

Työhönvalmentajien kanssa kontaktoimme hyvin monia eri työpaikkoja ja tahoja, selviteltiin töiden sopivuutta ja soveltuvuutta, mutta aina päädyttiin umpikujaan. Lopulta vihdoin onnisti ja sopiva työ löytyi Savas-säätiön TUPA-palvelusta, jossa työyhteisö ja asiakkaat ottivat minut hyvin vastaan. Tuntui, että työpanostani arvostettiin ja uskottiin mahdollisuuksiini.

Savaksen TUPA-palveluista sain myös opiskelupaikan, nyt teen koulutussopimuksella SamiEdussa vammaisalan ammattitutkintoa. Tarkoitukseni on valmistua vuoden 2023 aikana kehitysvamma-alan ohjaajaksi. Työ on niin kivaa, että se vie mennessään: yksikään päivä ei ole samanlainen ja tämä pitää motivaation ja mielenkiinnon yllä. Työni on lähellä asiakkaan arkea ja se toteutuu asiakkaan kodissa. Tämä tekee työstä hyvin erityisen ja se vaatii ohjaajalta kykyä arvostaa asiakasta ja hänen arvomaailmaansa. Tämän olen vähitellen myös itse tunnustanut vahvuudekseni; kai se on uskottava, kun muut siitä usein mainitsevat.

Kelan kuntoutukset – ammatillinen kuntoutuselvitys, moniammatillinen yksilökuntoutus ja työllistymistä edistävä ammatillinen kuntoutus – ovat vuosien aikana tuoneet kuntoutusalan työntekijät rinnalla kulkijoiksi – sekä hyvässä että pahassa. Pääosin kokemukset ovat jääneet positiivisiksi. Ensimmäiseltä kuntoutujaksolta minulle on jäänyt myös ystävä, johon pidän edelleenkin yhteyttä.

Tulevaisuus näyttää positiiviselta. Ilman TEAKkia en olisi tässä ja opiskelemassa tämän hetken unelma-ammattiani!”

Kiitos, Kela ja Kruunupuisto.

Terveisin,  Eija Savolainen, tuleva kehitysvamma-alan ohjaaja

Artikkeli Teakki teki mahdottomasta mahdollisen julkaistiin ensimmäisen kerran Kruunupuisto.

Kuinka löysit Kruunupuiston?

Tytär ammattilaisena osasi Kruunupuistoa suositella ja ehdotti, että lähtisin Kruunupuistoon. Hän osasi kertoa, että täällä saisin parhaan mahdollisen hoidon ja ohjeet kuntoutukseen operaation jälkeen. Yhteiskunta hoiti lonkkaleikkauksen, joten omalle kontolleni jäi kuntoutuksen hoitaminen. Maksan kuntoutusjaksoni itse, se on mielestäni vähintä mitä voin tehdä ja mielelläni sen teen, että lonkka saadaan toimintakuntoon.

Mitä kuntoutusohjelmaasi kuuluu?

Kuntoutusohjelma on ollut monipuolista. Olen tutustunut kuntosalilaitteisiin ja saanut ohjattua fysikaalista hoitoa. On harjoiteltu portaiden nousua, että lonkka pysyy oikeassa asennossa niitä mentäessä. Paljon tehdään harjoitteita, joissa käydään läpi lonkalle sopivia liikkeitä. On ollut hyvä oppia käyttämään kuntosalin laitteita, siitä saa myös potkua lähteä itse kotipaikkakunnalla salille, kun tietää mitä siellä voi tehdä.

Seuraavat tavoitteesi?

Seuraava tavoite kotona on käveleminen kepin kanssa ja seuraavaksi pikkuhiljaa sitten ilman keppiä. Liukkaat kelit tekevät tuloa ja saattavat vähän asettaa rajoituksia. Pikkuhiljaa motoriikkaa pitää saada kuntoon ja talvikalalle olisi päästävä. 1,5 kilometrin matkan kun taivaltaa kalalle niin kyllä siinä kunto nousee, mutta se toki vaatii että lonkka on kunnossa. Kotiin viemisinä on paljon hyviä ohjeita. Hyvin pienillä arkisilla asioilla voi jo kuntouttaa itseään. Pahinta olisi jäädä sängyn pohjalle.

 Henkilökunnasta

Kruunupuisto poikkeaa muista paikoista siinä, että täällä todella huolehditaan asiakkaista. Täällä haetaan huoneesta ohjelmiin ja lääkkeetkin tuodaan. Täällä oikeasti huolehditaan asiakkaasta, se on todella tärkeä asia. Jopa yölläkin muistetaan käydä tarkistamassa, että kaikki on hyvin.

Henkilökunta täällä on hyvin ystävällistä ja pinnaa heillä riittää. Täällä on hyvä henkilökunta ja se onkin menestyksen yksi suuri tekijä. Varmasti täälläkin kiire ja vuorotyö saattaisivat näkyä herkästi, mutta ihan toisenlainen henki täällä on!

Mitä muuta haluaisit sanoa?

Kruunupuistossa on valtavan upea luonto ympärillä, se on ehdottomasti Kruunupuiston valtti! Puhdas luonto ja vesistö ympärillä ovat nyt ja tulevaisuudessa tämän paikan etuja. Arkkitehtuurisesti tämä on hieno paikka myös.

Suosittelen Kruunupuistoa muillekin ja aionkin viedä viestiä Kruunupuistosta eteenpäin kotipaikkakunnallani. Ihan ensimmäisenä kerron sairaalan sosiaalihoitajalle tästä kuntoutusmahdollisuudesta.

Tämä kokemus oli positiivinen yllätys, vaikka alkuun hieman epäilinkin, tosi mukavaa on ollut!

**************************************************************************************

Tutustu Kruunupuiston lonkkakuntoutukseen tai itse maksettuun kuntoutukseen

Artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran Kruunupuisto.

Heti ensimmäisenä päivänä täällä, ensimmäinen tapaaminen kuntoutuksen ammattilaisten kanssa helpotti. Kurssivastaavamme, psykiatrisen sairaanhoitaja Inkerin tapa ottaa vastaan ja puhua, vapauttivat. Yksittäiset sanat ja lauseet kuntoutuksessa avasivat jotain, pistivät miettimään. Koen, että Inkerillä on taito löytää oikeita sanoja. Masennus on kuin betoniseinä, jonka toipuminen murentaa. Kuntoutuksessa jokainen poraa pikkuhiljaa pieniä reikiä tähän seinään, mutta tuntuu, että Inkerillä on ollut paksumpi poranterä, jolla hän on saanut seinään aina isompia reikiä aikaiseksi. Myös koko loistava kuntoutukseni ammattilaistiimi ja oman ryhmäni vertaistuki on porannut omia reikiään ja murentanut seinää.

Ensimmäiseltä jaksolta lähtiessä, Inkeri sanoi, että kyllä sinä vielä voit paremmin, nyt sinä rupeat elämään. Kotimatkalle lähtiessä hän muistutti, että käy matkalla pullakahvilla. Ajomatkalla kotiin pysähdyin monta kertaa ja itkukin pääsi. Eräällä huoltoasemalla päätin, että menen maksamaan sisälle ja juon ne pullakahvit. Siellä kahvilla muistui Inkerin sanat ja lauseet, että kukaan ei tunne minua, ei ole mitään syytä miksi en voisi olla täällä vieraiden ihmisten keskellä. Inkerin poranterä oli tehnyt betoniseinääni aukon. Pelon seinä oli aiemmin estänyt minua menemästä kauppaan tai mihinkään ihmisten ilmoille, koska kohtaamisten pelko ja häpeä oli niin voimakas.

Kuntoutukseen lähtiessä läheiset olivat huolehtineet omasta yritystoiminnastani, johon itselläni ei ollut ollut voimia pitkään aikaan. Kuntoutuksesta tultuani, poikani sanoi, että sinun on ryhdyttävä itse huolehtimaan asioista. Oli pakko tarttua arkeen. Tällä hetkellä pystyn hoitamaan yritykseni. Käyn aamuisin paikallisessa kahvilassa parantamassa maailmaa kylän miesten kanssa. Pystyn olemaan ihmisten ilmoilla. Pystyn psyykkaamaan itseni huonoista hetkistä kuntoutuksessa annettujen neuvojen avulla. Vapaa-ajan asunnolle menen silloin kun on huono päivä. En ole ihan terve vieläkään, mutta tuntuu, että elän elämäni parasta aikaa!

Miksi sairastuin masennukseen? Lapsuudesta saakka vuosien mittaan tapahtui liian paljon vastoinkäymisiä, menetyksiä, luopumisia ja lopullinen taitekohta oli työkyvyn menettäminen selän takia. Tuli tunne, että leimataan laiskaksi enkä voinut enää mennä ihmisten joukkoon. Jälkikäteen olen huomannut, että ei ollut ketään kenelle purkaa henkistä kuormaa.

Kuntoutuksessa huomasin, että on muitakin samassa tilanteessa, en ole yksin. Ennen ajatukseni oli vain, että kunpa tämä loppuisi, kunpa pääsisi pois. Nyt odotan huomista ja mitä se tuo tullessaan. Jo ensimmäinen viikko kuntoutuksessa avasi ja vapautti minussa jotakin, jota en osaa pukea sanoiksi. Pienet sanat ja teot. Tekeminen on tuntunut joskus esikoululaisten leikiltä kun on vaikka piirretty, mutta illalla yksin huoneessa kun mietin asiaa, niin olen huomannut, että onhan tässä järkeä.

Nyt kun menee jollakin tavalla hyvin, tunnen myös ikäviä tunteita, jopa vahingoniloa ja sekin on voimauttavaa. On oppinut työstämään pahasta ja huonosta voimaa hyvyyteen. Inkeri on opettanut löytämään valoisia puolia ja aikansa mielessä kaiverrettuaan ”poranterä” on pureutunut. Masennuksen seinähän ei ole vielä kokonaan murtunut, mutta kyllä se kaatuu. Jos en olisi tullut kuntoutukseen, en osaa sanoa mikä olisi tilanne nyt. Olisinko edes olemassa.

Muutama kuukausi ensimmäisen kuntoutusjakson jälkeen pystyin jättämään lääkkeet pois ja olen pärjännyt. Toki tiedän, että niitä on saatavilla, jos tarvis vaatii. Tuntuu, että vaikka kiviä on repussa edelleen, niitä on vähemmän. Tietenkin pelottaa, että tuleeko masennus vastaan uudelleen. Täällä minulle on sanottu, että en palaa samaan tilanteeseen enää. Olen oppinut itsestäni paljon ja päättänyt, että jos tulee huono hetki, niin haen apua heti. Halu toipua pitää lähteä itsestä ja olla valmis ottamaan apua vastaan. Täällä on autettu portaikon ensimmäisille rappusille ja kannustettu kiipeämään.

Ratkaisevinta toipumiselleni oli, että fysioterapeutti puuttui, tarttui asiaan, varasi ajan ja hoito käynnistyi. Täällä kuntoutuksessa on sitten tapahtunut se oma herääminen toipumiseen, jota en osaa selittää mistä se syntyi. Toivoisin, että jokainen samassa tilanteessa oleva saisi apua. Hoitoon hakeutuminen ei ole helppoa, tekee mieli kieltäytyä, leimautuminen hulluksi pelottaa, tekee mieli kääntyä pois. Kuntoutuksen toinen jakso on nyt takana täällä Kruunupuistossa ja jaan tämän tarinani siksi, että se kannustaisi muita samassa tilanteessa olevia hakemaan ja ottamaan vastaan apua.

Tarina on julkaistu Silmu -kuntoutukseen osallistuvan Saulin ja kurssin vastaavan ohjaajan Inkerin luvalla. Inkeri on koulutukseltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja hänellä on yli 30 vuoden kokemus psykiatrisesta hoitotyöstä ja kuntoutuksesta. Kelan Silmu -kuntoutus on tarkoitettu masennuksesta ja ahdistuksesta kärsiville. Kuntoutus on ryhmämuotoista, mutta se sisältää sekä yksilötapaamisia että ryhmässä tekemistä. Kurssien toteutukseen osallistuu sairaanhoitajan lisäksi moniammatillinen tiimi, johon kuuluu psykiatri, psykologi, sosionomi, toimintaterapeutti ja fysioterapeutti sekä ravitsemusterapeutti. Silmu kuntoutuksen kesto on yhteensä 15 vrk ja toteutuu kolmessa viikon kestoisessa jaksossa.

Artikkeli Minun tarinani masennuksesta toipumisesta julkaistiin ensimmäisen kerran Kruunupuisto.

Seuraava teksti on asiakkaan ja hänen kuntoutusryhmänsä ajatuksia ammatillisen KIILA-kuntoutuksen annista ja tavoitteiden toteutumisesta. Tekstin on kirjoittanut yksi ryhmäläisistä ja lopussa on koko ryhmän mietteitä siitä, mitä he ovat saaneet kurssilta omaan arkeensa.

”Tavoitteiden toteutuminen:

Kiila-kuntoutuksen myötä otin aktiivisuusrannekkeen käyttöön ja sen avulla seuraan omaa hyvinvointiani. Nukun arkisin liian vähän, viiden tunnin unia vain, mutta osaan ottaa ”takaisin”. Viikonloppuisin nukun yhdeksästä kymmeneen tuntia ja jos tunnen itseni väsyneeksi, niin rentoudun. Jo vartin makoilu riittää palautumiseen.

Liikunta on lisääntynyt ja vakiintunut kolmeen neljään kertaan viikossa. Tähän on vaikuttanut suuresti kipujen määrä.  Nyt, kun ne ovat hallinnassa, kävelylle lähtö tai pyörän kaivaminen varastosta eivät tunnu ylivoimaiselta, vaan ajatukset ovat pikemminkin sellaiset, että ”nythän olisi aikaa lähteä ulos”. Liikunta myös piristää paskemmankin päivän, huomannut olen! Kävelyllä jätän kuulokkeet pois ja katselen ja ihailen luontoa tai rakennuksia, haistelen jopa miltä missäkin tuoksuu.

Kuntoutuksessa asetettuna tavoitteena minulla oli tupakoinnin lopettaminen. Miten suuresti tähän vaikuttikin väsymys ja kivut! Nikotiini-inhalaattori ollut käytössä nyt viikon verran ja en polta enää töissä. Kotona menee enintään kolme tupakkia, mutta on päiviä, kun en ole polttanut yhtään! Ne ovat niitä päiviä, kun en ole väsynyt eikä särkyjä ole.

Toinen tavoitteeni oli laihduttaminen. Kasvikset, hedelmät, salaatti ja kananmunat kuuluvat miun työeväisiin nykyisin. Kun tajusin, miten paljon vihanneksia on vaihtoehtoina, niin en ole kyllästynyt. Makeuttamattomat jugurtit ja rahkat – nam! Vähän sokeroimatonta pilttiä sekaan niin, avot. On alkanut kiinnostaa kevyemmät vaihtoehdot. Suunnittelen etukäteen mitä syön. Mies hoitaa kaupassa käynnin ja valitsee miulle kevyemmän vaihtoehdon. Syönnin jälkeen en ole enää väsynyt, vaan saanut polttoainetta ja virtaa! Olen myös ottanut tavakseni syödä hedelmän ja kourallisen pähkinöitä, ennen kuin lähden töistä kotiin, niin kaappien koluaminenkin on jäänyt. Herkkuja ei juurikaan tee mieli.

Esimiehen kanssa keskusteltu aktiivisesti; olihan minulla tyky-neuvottelukin tuossa.

”Kirjoita ammatillisen kuntoutuksen paperit”, sanottiin, vaan tähän en ole vielä suostunut.

Haluan nyt selvittää, mitä muuta on tarjolla. Ei tämä kuitenkaan poissuljettu asia ole.

Olen kertonut kuntoutuksesta muutamalle työkaverille sekä postannut yrityksen työntekijöiden Facebookkiin suosituksia. Minulle tämä on ollut loistava juttu, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Olen alkanut ajattelemaan asioita tarkemmin ja itselleni ystävällisemmin.

Miulle kuntoutuksessa on ollut parasta tuki, omaohjaajan sekä muiden kurssilaisten;

itsetutkiskelu ei ole ollut enää negatiivista, enkä ole luovuttanut asioiden suhteen enää niin helposti kuin ennen. Ihan parasta tässä on, että näillä voimavaroilla elämässä on alkanut paistaa aurinko. Mieskin kiittää kun en rähjää hänelle enää…”

Kirjoittajan ohella koko hänen kuntoutusryhmänsä toi esiin, että päällimmäisenä KIILAsta jäi mieleen hyvä olo, jota kuntoutus on tuonut. Kurssilta on jäänyt ajatus armollisuudesta itseä kohtaan – kaikkea ei tarvitse tehdä ja to-do listaltaan voi pyyhkiä pois suorittamisen. Tähän liittyvät myös huomiot rentoutumisen ja palautumisen tärkeydestä sekä huumori ja positiivisuus arjessa unohtamatta sosiaalisia kontakteja. KIILAsta on saanut opastusta säännölliseen liikunta- ja ruokarytmiin ja pohdittu yhdessä, miten ylläpitää motivaatiota niiden noudattamisessa työarjen keskellä.

Tärkeänä voimavarana KIILA –kurssin keskusteluissa nousi esille luonto. Yhdessä tutustuttiin luonnon hyvinvointivaikutuksiin, erityisesti aivoterveyden näkökulmasta.

• Blogitekstin on koostanut ammatillisen kuntoutuksen tiimin psykologi Anniina Simonen ja teksti julkaistaan kuntoutujan ja ryhmän luvalla.

Jos haluat tietää lisää KIILA –kuntoutuksesta tutustu www.kruunupuisto.fi/kurssit/kiila-kuntoutus/

Artikkeli KIILA-kuntoutuksesta hyvä olo! julkaistiin ensimmäisen kerran Kruunupuisto.

—Näin ne vaan toiveet toteutuvat, kun sitkeästi yrittää. Niinpä mekin, Lassi ja minä,
kevättalvella,- 2014,- kävimme lääkärissä, teimme hakemuksen, ja lähetimme sen minnekkäs muuanne kuin—KELALLE.  Siellähän oltiin niin höyliä, että muutaman
viikon kuluttua tuli päätös että,- ”mänkeepä poejat vua kuntootuksee.”

–20.05.14  laitettiin laukkuun paitoja, sukkia, housuja, ja tietenkin—hammasharja,
kyytikin passautui mukavasti, kun mukaan lähtijät halusivat tulomatkalla käydä ”lörtsyllä” Savonlinnan torilla, kelikin oli mainio, kevätaamun tyyliin, tunnelma oli mitä parhain.                                                                           Sävel, ”kuubalainen serenaadi”

SILLÄ————–Pyörätuolikin kyytiin pantiin, ja kepit ja ”paittiinit,”
lääkelaukussa annokset kulki, ne tropit ja pillerit.
Eurorahoja pussiin pantiin, mut lähdössä unohdettiin,
seinäpankit on niitä varten, jotka joutuvat kiipeliin.

Meidät oli kutsussa kehoitettu olemaan paikalla klo. 10.00 , ja sehän onnistui, oltiin
hyvissä ajoin. Sen kun sitten saatiin kamppeet komeroon, käskettiin,–syömään, se toi
mieleen ”verotalon”meiningin,  oli ruokaa ”tähteen heittäin,”–eipä joutanut perräisiä
nukkumaan kun Soili – tuo ystävyyden lähettiläs, otti meidät huostaansa, ja alkoi kertoa ja kuvailla talon tapoja, järjestystä, huoneita, henkilöitä, y,m,– joista tuon esityksen jälkeen,- muistettiin vain kysymys,–”minnekkä nyt männään,”

Tatjaana lääkäri kutsui sitten luokseen, tutki ja tenttasi, ja mehän vain myönneltiin,
kysyi mitä hyvänsä.—–Kuuma oli keli, raukea olo, huh huh, mutta se ei estänyt Maija-Liisaa puhumasta meille miten vieraita säikytellään, tai ystävää lähestytään puheen ääntämisellä.  –ja sitten, – Soili alkoi taas kysellä, ihan henk kohtaisesti, —”ootko monasti suanu kotona selekäes”–ja niin edelleen, kunnes Teuvo otti meidät
luokalle, kertoen miten saa jäsenet mutkalle kun treenaa, – näytti sen vielä.

Niinpä oli saatu tiistaipäivä ”pulukkaan”- syöntiä vaille, —–mieli kepeänä.

Sillä————–Oli ammatti ihmisten hommaa, meidät vastaan kun otettiin,
meille puhuttiin asiat suoraan, vaik välillä vitsailtiin.
Eipä jääty me paljoa vaille, joka soppeen kun tutustuttiin,
joka ”kammarin”tarujen maille, meidät tarkoin opastettiin.

Keskiviikkohan seuraa tiistain perästä,niin kävi nytkin, koko päivä  oli merkattu luentoja täyteen, estraadilla olivat,- Hannu,Aila, ja Satu,- kuultiin mitä meidän aivoissa taapahtuu kun ne herkiävät toimimasta, – no, tietäähän sen, niitä aivonystyröitä ei voi erikeepperillä paikata, on oltava jotain muuta.

Kuultiin myös,  ketä nykästään hihasta, kun apua tarvitaan, meille myös kerrottiin
mitä tehdä kun yllättää n,s. ”tolokuton näläkä,” ei sais kuulemma silmillä syödä vaan
olis tyydyttävä vähään, mutta kukapa tohtii tuttua miestä kiusata.   Lopuksi  keskustelu ryhmässä  todettiin että meissähän on vielä ainesta, olla vielä  monelle hyödyksi tai haitaksi, —-miten lie.  Mutta sepähän nähdään,——

Sillä, ———–Kun Tea liikunnan oppia antoi, monet laitteet jo hallittiin,
niinpä jalkojen levitys  muuttui, nimi sille kun keksittiin.
Ulla jäntevän kuntonsa näytti, käski ryhmämme kävelemään,
kaiken tarmonsa mäessä käytti, rupes–meitä huonoja hävettämään.

Perjantaina,- kun oli aamuPALA – äh-  syöty,– otti Teemu taas meidät luokalle, – eikä
jättänyt kesken, vaan piti muuttaa välillä toiseen kammariin, molemmissa neuvottiin
meitä liikkumaan siten ettei hiki tulis, mutta tulihan se.  Soilin tehtävänä oli asettaa
meille tavoitteita, – luultiin ensin että onko rahasta kyse, mutta ei, kuntoa -kuntoa ne
vaan hoputti.

Niinpä oltiin sitten lauantai aamussa, – miten ollakkaan,—–”yhemiehe hotteelle” oli
jätetty koko päivä, – Juha oli keksinyt meille – tuolijumppaa- kohtikävelyä, mutta ei sanottu ketä kohti, rentoutusta, keskustelua, —jo ennen opittua,- varsinkin se rentous.
Maanantain olivat jakaneet kekenään,TEEMU, SIRPA,SOILI,– oli taas tavoitteta ja haastattelua ja fysioterapijjoo,ja sitten —-huilattiin, tietenkin välillä—syötiin.

Tiistai oli paljolti maanantain kaltainen, luentoja, keskusteluja, välillä liikuntaa jumpan muodossa,Sirpan, Teemun, jaMaaritin neuvojen mukaan.  Poikkeusen teki vain —-aamupalan,–syönnin,–jälkeen – autuaalliset ruokalevot. Se teki hyvää.

Sillä,———–Sanan säilä ei aivoihin pysty, jatkuvasti jos rasitetaan,
oma kehomme sitä kun kysyy, ketä tästäkin palkitaan.
Kruunupuistossa huolet haihtuu, kun aavemariaa kuunnellaan
kuntoviikko kun toiseksi vaihtuu, verenkiertoon se vaikuttaa.

Sirpan johdattelema ryhmäkeskustelu aloitti tiistaipäivän, kumma kyllä—ei saatu kunnon väittelyä aikaan, oli vain myönteistä nyökyttelyä,  ei kai ymmärretty kaikkea.
Liikunnan riemuun päästiin kun Teemu komensi meidät vellamo kammariin, siellä oli
sormen koukistusta, ja varpaan ojennusta.  Tiistain ”palvelus ” loppui Maarit Tervosen esitykseen.     Keskiviikko sujui taas Teemun ja Liisan komennossa , oli liikunnan ja toiminnan päivä, siinä mentiin letti suorana paikasta toiseen, kuin lännen
elokuvissa.      Torstai sujui Teemun ja Sirpan ohjauksessa, ja päättyi –rentoutukseen,
siitä tuli meille oikein- toiveammatti.   Soilin aiheena oli koko meidän -anatomia,-
mistä lienee tinnytkin meidän maailmaan tulon, ja edesottamukset, – SENKIN——

Perjantai –30.05-14,  liikunnalla aloitettiin, pokkia pelattiin, varmaan Teemu halusi
antaa meille ikäänkuin -viimeisen voitelun.  Sirpa yritti keskustella meidän kanssa,
mutta se taisi jäädä puolitiehen, oli nimittäin kiire—-SYÖMÄÄN.

Soilin ja Teemun antamat ohjeet, ja läksyt syksyyn saakka, oli pantu paperille, niitä
kun tunnon tarkasti noudattaa, ei ole aikaa – rentoutukseen-, päivä päättyi lämpöisiin
lähtöhalauksiin, — hieno–tehokas, kuntoutusjakso,– muistetaan——

Sillä———–Hyvät ystävät, hoitajat varmaan, Kruunupuistoon on valittu,
heidän tahto on  taivaan rantaan, on elää kanssamme sallittu.
Oi jospa enkelit ikuisuuden, vois palkita auttajaa,
sois heille elämän uuden, ain kautta aikojen jatkaa saa.

Yks, lyytinen

Artikkeli Muistoja kuntoutuksesta julkaistiin ensimmäisen kerran Kruunupuisto.