Aika koville otti

Varsinainen ensimmäinen selkeä muistikuva ja havahtuminen on sairaalasta, kun istuin pyörätuolissa. Hämmästys oli melkoinen eikä mitään tietoa tai ymmärrystä, että mitä ihmettä on tapahtunut. Lääkärit kertoivat aivoinfarktista, mutta en tainnut oikein mitään siitä tajuta.

Näin alkaa Jorman tarina aivoinfarktiin sairastumisesta ja siitä kuntoutumisesta. Jorma sairastui 54-vuotiaana, vuonna 2020. Siitä käynnistyi erilainen elämänvaihe ja kuntoutuminen, jonka vaiheet saamme nyt jakaa Jorman kertomana vuodesta 2020 nykuhetkeen vuonna 2026. Tarinan jakamisella Jorma toivoo ennen kaikkea sitä, että joku toinen aivoverenkiertohäiröön sairastunut lukisi tarinan ja saisi siitä jotain hyötyä, vaikkapa intoa hakeutua kuntoutukseen.

Vasen puoli oli halvaantunut ja aika lailla tunnoton. Kuukauden jälkeen alkoi vähän helpottamaan ja pystyin jo vähän kävelemäänkin kävelykepin avulla ja pikkuhiljaa aloin haluta kotia sairaalasta. Sain kotiin pienen apuvälinepaketin. Sairaanhoidosta sain ohjeita ja lähetteen Kruunupuistoon päiväkuntoutukseen, mikä tarkoittaa, että kävin kerran viikossa kotoa käsin Kela-taksilla kuntoutuksessa.

Fysioterapiaan, toimintaterapiaan ja kuntoutuspsykologille pääseminen oli hieno asia. Hieman hankalaa oli fysioterapiassa jaksaminen ja liikkeet, mutta sain hyvän alun kuntoutumiseen. Toimintaterapiassa kerroin, että uunin käyttö on vielä mahdotonta, kun hirvittää tulikuuma uuni, painavat vuoat ja kuumat uunipellit. Sain hyvää ohjausta kylmällä ja kuumalla uunilla pellin ja vuoan pois ottamiseen uunista ja sehän alkoi sitten vähitellen sujua niin, että sain kotonakin makkarat pois uunista. Pussilakanan vaihto se olikin vähän pirullisen vaikeaa. Parhaimmillani löysin itseni pussilakanan sisältä. Koko ukko oli pussilakanan sisällä ja ei se silloin kyllä paljoa naurattanut! Pyysin Kruunupuiston toimintaterapiasta neuvoja ongelmaan ja sain treenausta ja järkeviä ohjeita tähänkin. Kuntoutuspsykologin luona tapahtui hämmästyttävä juttu, aivoni tuntuivat käynnistyvän pikkuhiljaa uudelleen. Sain hyviä hahmotus- ja matemaattisia tehtäviä kotiin. Siitä alkoi uusi ymmärtämisen aika.

Ulkona kävelystä tuli hyvin nopeasti uskomattoman hieno ja tärkeä asia, vaikka alku olikin hankalaa. Ruokaa tuotiin kotiin, mutta pikkuhiljaa reppu selässä aloin lähestyä kauppaa ja pääsinkin lopulta perille asti ostamaan maitoa ja lenkkimakkaraa ja pystyin ne repussa kantamaan kotiin. Harvoinpa on makkara maistunut niin hyvälle! Sairaalan lääkärit määräsivät autolla ajokiellon toistaiseksi. Se oli hirveän vaikea asia kestää ja ymmärtää. Kuntoutuspsykologilta sain hyvin perusteltua tietoa ajokiellon syistä, neuvoja ja arvion neurologin tutkimuksia varten. Tutkimusten jälkeen sain neurologilta lähetteen terveysperusteiseen ajokoearviointiin. Ajokortin ajoin jo 18-vuotiaana ja nyt olikin uusi ns. inssiajo vieraalla autolla. Se ajokoe oli vähän vaikeampi kuin edellinen inssiajo. Testaaja sanoi vaan, että ajapa keskustaan ja sitten sairaalalle. Hän arvioi erittäin tarkkaan, että ymmärrän mihin pitää mennä, kirjasi ylös aivan kaiken mitä tein, ryhmitykset, vilkun käytön, nopeuden jne. Melko hikinen tunti oli se ajokoe, mutta läpäisin testin ja sain luvan ajaa taas omalla autolla. Vuoden ajotauon jälkeen ajelin sitten kesämökille, jonka pihalta minut ”puolikuolleena” löydettiin. Moni ihmetteli, miten uskalsin vielä mennä. Pääsin kuitenkin mökille omin neuvoin ja taisi olla hyvä käynti, eipä jäänyt pelkotiloja.

Kruunupuistossa sain ensimmäistä kertaa kuulla mahdollisuuksista Kelalta haettaviin AVH-kuntoutuksiin. Neurologilta sain myös suosituksen hakeutua AVH-kuntoutukseen ja aloin väkertämään hakemusta. Hakemuksen käsittely Kelalla kesti varmaan 2–3 kuukautta ja oli raskasta odottaa, mutta sitten tuli päätös, että kuntoutus on myönnetty.

avh kuntoutuskurssilla

Kelan myöntämä AVH-kurssin kesto oli 3 viiden päivän jaksoa parin kuukauden välein Kruunupuistossa.

Oli tosi mukavaa ja hieman jännittävää mennä AVH-kurssille. Ensimmäisenä aamuna saatiin viikon ohjelma ja siitä tuli mieleen lukujärjestys koulussa. Se oli erittäin hyvä ja ymmärsin yllättävän nopeasti, että mihin aikaan on mitäkin. Otinkin idean jonkunlaisesta lukujärjestyksestä kotiin mukaan. Päiväohjelma on yllättävän hyvä asia ihmiselle, joka voisi nukkua melkein koko ajan. Aloitustapaamisessa tapasin muita aivoverenkiertohäiriön kohdanneita ihmisiä ensimmäistä kertaa. Kurssilla oli 8 henkeä ja tuntui hämmästyttävän hyvältä tavata muita saman kohdanneita ja hirveän helpolta jutella ”kun ei tarvitse selitellä” mitään. Uskomattoman suuren väsymyksen selittäminen terveille ei ollut minulta vielä koskaan onnistunut edes välttävällä tasolla, mutta nyt täällä kaikki tiesivät täsmälleen mistä puhun. Silloin ymmärsin ensimmäistä kertaa miten hyvää vertaistuki voi tehdä.

Tällä kurssilla minulle selvisi, etteivät ikä, ammatti, sukupuoli tai asuinpaikka merkitse mitään tämän sairauden kohdalla. Kurssilaisista puolet oli naisia ja porukan ikähaarukka lienee ollut noin 50–75 vuoden välillä. Väkeä oli joka puolelta Suomea. Oli hienoa ja kannustavaa kun kaikki kohtalotoverit olivat elämänhaluisia, vaikka aikamoisen kovia iskuja oli saatu. Ilahduttavaa oli myös huomata, että ihmisillä oli kova halu kuntoutua. Moni kurssilainen ajatteli vielä palaavansa työelämään, vaikka edes osa-aikaisesti. Minun pitkä työurani meni isojen verkkolaitevalmistajien puhelinkeskuksia testatessa. Jälkikäteen ajatellen oli oikeastaan hyvä, että ne työt loppuivat suuriin puhelinalan myllerryksiin jo ennen aivoinfarktia. Puhelinkeskusten ohjelmistopäivitykset olivat öisin tehtäviä töitä. Arvoitukseksi jää, että  lieneeköhän niillä loputtomilla yötöillä ollut osuutta tähän tautiin.

AVH-kurssilaiset kuten minä ovat usein avustettavia, joten jännitti olla ensimmäistä kertaa yleisellä paikalla syömässä, mutta turhaan jännitin. Henkilökunta hoiti tilanteet loistavan hienosti ja kantoivat ruoat pöytään, pilkkoivat pihvit, toivat kahvikupin pöytään. Sen verran hyvin kuitenkin toinen käsi toimi, että sain sentään itse syötyä. Ruoka oli hyvää ja sitä oli reilusti. Aamupalalla tuoreet sämpylät halkaistiin ja voideltiin valmiiksi. Siitä alkoi elämä vihdoinkin taas tuntua kivalta. Osalta AVH:n kohdanneilta voi mennä nälän tai kylläisyyden tunne. Minulta meni molemmat pariksi vuotta. Ruokailutavat meni ihan hölmöiksi: söin pari kertaa viikossa monta lautasellista kerralla, ymmärsin lopettaa vasta kun mahaan ei enää mahtunut. Kuntoutuksessa järkevä ruokailurytmi auttoi asiaa ja opin siellä laittamaan puhelimeen herätyksen päälle, että ”syöhän tänäänkin”.

Oli todella raivostuttavaa, kun vähän toimiva raaja päätti tilaamatta ja aivan yllättäen pitää parin tunnin huili tauon. Fysioterapeutilta ei kuitenkaan edes hymy hyytynyt, vaan apua järjestyi heti ja sain tukea, että pysyn pystyssä. Kuntojumpassa fysioterapeutit neuvoivat liikkeitä ja ennen kaikkea kannustivat yrittämään. Fysioterapeutti kertoi rohkaisevan mietelauseen: ei sillä ole väliä, kuinka monta kertaa kompastuu vaan sillä, että joka kerta jaksaa nousta ylös. Jäipä mieleen ja siitä lähtien olen kaiken kompuroinnin jälkeen aina jaksanut nousta ylös.

Muistiongelmat tuntuvat olevan hyvin tavallisia aivoverenkiertohäiriön kohdanneilla. Yksi rouva kurssilla kertoi, että kun kotitaloa ei enää näy, niin ei ole mitään mahdollisuuksia muistaa miten löytää koskaan takaisin. Ymmärrän nyt aika hyvin, jos taksin pitää viedä ovelle asti. Moni meistä kurssilaisista tykkäsi siitä, että päästiin välillä ulos vähän kävelemään ja henkilökunta kannusti ohjattuun ulkoiluun. Toimintaterapiassa päästiin keittiöhommiin, keitettiin kahvit ja tehtiin kahvileiväksi kauralastuja. Ne olivatkin yllättävän helppoja ja niin hyviä, että olen tehnyt niitä vielä kotonakin. Kurssin viimeinen viikko oli elokuussa ja oli vielä oikein lämmintä illalla. Mentiin kurssiporukan kanssa Kruunupuiston Inkeritalon terassille vohvelikahville. Oli kiva istuskella ja koko ilta meni tarinoidessa.

Ihan eri ukko lähti kotiin, paljon iloisempi ja elämänhaluisempi. Lähtö kyllä tuntui siltä että ”joutuu” kotiin, olisi ollut niin mukavaa jatkaa kuntoutuksessa. Hienosti kävi selville, että kotiin ei pidä jäädä makaamaan.

avh kävelykuntoutuskurssilla

Seuraavaksi pääsin Kelan AVH-kävelykuntoutuskurssille Kruunupuistoon. Taloon oli helppo tulla, kun Kruunupuisto oli jo entuudestaan AVH kuntoutuskurssilta tuttu paikka. Kelan myöntämä kävelykuntoutuskurssi oli kolmiosainen, peräti 25 vuorokautta viiden kuukauden aikana. Kuntoutusjaksot olivat 2 kertaa 10 vuorokautta ja lopuksi 5 vuorokautta Kruunupuistossa.

Tähän kuntoutukseen kuului asiantuntijan kotikäynti ennen kurssia. Se oli oikein hyödyllinen ja sain positiivisen arvion mahdollisuuksistani osallistua kurssiin. Sain myös ohjeet kotijumppaan. Käytiin läpi sopiva paikka kotona, että yllän aina ottaa tukea, vaikka tiskipöydästä tai ruokapöydästä etten kaadu ja lyö päätäni. Nyt minulla on loistava ”keittiöjumppa”. Paikkaa voi pitää hieman hassuna, mutta tämä jumppa-venytysohjelma tehtiin turvallisuus edellä.

Ensimmäisenä kurssiaamuna saatiin kurssin perusohjelma. Siinä ei ollutkaan kaipaamaani allasjumppaa tai mitään uimiseen liittyvää. Myöhemmin selvisi syy; muut kurssilaiset eivät olleet allaskykyisiä eikä ohjelmassa siksi ollut allaskäyntejä. Kerroin fysioterapeutille suuresta veteen tippumisen pelostani ja siitä, että en välttämättä tiedä miten toimia vedessä. Ajattelin, että asiaa voisi yrittää korjata altaaseen pääsemällä. Olin lukenut jostain, että aivoverenkiertohäiriön kohdanneiden vedessä käyttäytyminen voi olla ihan mitä sattuu; jotkut eivät pysty liikuttamaan jäseniään vaan uppoavat pohjaan. Kerroin, että pääsen kesällä moottoriveneellä kalastelemaan kavereiden kanssa, mutta riski tuntuu hiukan kovalta.  Veneily on aina vähän turhan jännittävää, vaikka verenpainetta en onneksi siellä järvellä voinut mitata! Sain ohjelmaani lisäyksen, että pääsin altaaseen ja fysioterapeutti opetti minulle uimataidon uudestaan. Myönnän, että veteen meno ensimmäistä kertaa oli aivan järkyttävän kauheaa, mutta luottamus fysioterapeutteihin oli suuri. Heti kun pääni meni pinnan alle, niin käsi nosti pään veden pinnalle. Nopeasti raajat alkoivat ymmärtää miten niiden pitää uidessa toimia, vaikka voimathan eivät valitettavasti riittäneet oikein mihinkään. Pysyin kuitenkin pinnalla ja olin todella helpottunut. Kiitollisuuteni tästä on valtavan suuri, uskalsin sitten myös kesämökin matalassa rannassa mennä saunasta uimaan.

Jotenkin tuntui, että uimataidon löytäminen vaikutti myös kävelyn parantumiseen. Aiemmin halvaantunut jalkakin alkoi liikkua ihan eri tahtiin. Tässä kuntoutuksessa pääsin ulos kävelemään, vaikka kurssin alussa oli talvi. Koska minulla oli talvisaappaat, niin pyysin, että saisin yrittää valvotusti vähän kävellä ihan kunnon lumihangessa. Eipä paljoa jalka noussut, mutta jotenkuten menin sielläkin! Fysioterapiassa opin ihan ihmeellisiä venytyksiä. Alku ei tuntunut kovin hyvältä, mutta vähitellen ne venyttelyt alkoivat lievittää jumissa olleiden lihasten kipuja. Kävelykurssilla mitataan, että auttaako kuntoutus. Tulokset olivat erittäin hyvät. Kävelytestaus tapahtui sisällä käytävällä, jotta olosuhteilla ei ole vaikutusta testituloksiin. Minulla kävelymatka ja vauhti melkein tuplaantuivat viidessä kuukaudessa.

Toimintaterapiassa päästiin taas leivontahommiin, tehtiin lettuja. Se olikin monelle meistä pitkästä aikaa ensimmäinen kerta, kun pystyi paistinpannun kanssa touhuamaan. ”Ihan ei mennyt niin kuin Strömsössä”; vähän tuli sotkua, mutta jokainen sai kuitenkin paistettua muutaman letun ja oli ne niin hyviä, että hillon lisäherkuksi vatkattu kermavaahto meinasi unohtua syömättä! Kevätkauden ulkoiluretki oli harjun näköalapaikalle. Maasto oli vähän mäkinen, mutta hankaluuksien kautta voittoon: päästiin kaikki nauttimaan puhtaasta luonnosta ja ihastelemaan Punkaharjun mahtavaa harjumaisemaa.

Rappusissa en ollut uskaltanut kävellä varmaan kahteen vuoteen ja kurssilla pyysin fysioterapeutilta, jos voisin kokeilla sitä. Kruunupuistossa on yllättävän paljon kivoja rappusia, joita en hissiä käyttäessä ollut edes kunnolla huomannut. Tasapainon kanssa oli alussa melkoisen jännää, mutta pikkuhiljaa minut opetettiin kävelemään turvallisesti rappusissa.

Kesäjaksolla oli retki-iltapäivä. Se oli mölkyn pelailua ja nokipannukahvien keittoa rannan grillikatoksella. Mölkkytolpan heittely oli vähän hassua, mutta se mikä osumatarkkuudessa hävittiin, se hauskuudessa voitettiin! Terapeutit keittivät mahtavat nokipannukahvit ja päästiin ulos juomaan ne. Aikamoisen kivaa oli nauttia auringonpaisteesta kahvikupposen kera. Syksyllä kävin sitten itsekseni kesämökillä koettamassa kuinka sujuisi marjojen keräily. Kun tasapaino ei pitänyt riittävän hyvin, niin yritin polvillani keräillä, mutta ylös yrittäessä melkein kaikki marjat aina kaatuivat pitkin metsää. Eipä jäänyt pakastimeen tällä kertaa laitettavaa, mutta sain kuitenkin pienen mustikkasopan keitettyä. Seuraavana talvena lumikolan käyttö kotipihassa alkoi sujua jotenkuten. Kolasta saa kahdella kädellä ihan ihmeen hyvän tuen eikä juurikaan pelota kaatua. Muutaman sentin kerros kevyttä pakkaslunta on nykyään talvipäivän pelastus. Viiden sentin kerros suvilunta taitaa minulta vielä tänä talvena jäädä kolaamatta, mutta ei jää ensi talvena!

avh kädenkäytön kuntoutuksessa

Seuraavaksi hain ja pääsin Kelan AVH-kädenkäytön kuntoutuskurssille. Enpä olisi tähänkään kuntoutukseen osannut hakea ilman edellisellä kuntoutuskurssireissulla saatuja neuvoja. Kelan myöntämä AVH-käsikuntoutuskurssi oli kaksiosainen. Ensimmäinen jakso kolmen kuukauden aikana Kruunupuistossa oli 10 vuorokautta ja toinen 5 vuorokautta.

Tämän kurssin johtoajatus oli, että kuntoutuksen tavoitteet ovat kuntoutujille itselleen hyvin merkityksellisiä. Kunnianhimoiseksi tavoitteekseni otin, että pystyisin syömään veitsellä ja haarukalla. Haarukalla huuliin tökkiminen oli ikävintä minulle, se oli aika kivuliasta touhua eikä huulet oikein kestä sitä. Ruoan tiputtelu lattialle oli ikävää ja sen pois siivoaminen on melkoisen hankalaa puuhaa. Vaikka Kruunupuistossa sai henkilökunnalta kaikkea apua mitä kukin nyt voi tarvita kuten lääkkeiden ottaminen, peseytyminen, ruokailuapu yms., niin omatoimisuus ja yrittäminen oli kaikille kurssilaisille iso asia. Ruokailu oli kaikille kuntoutujille varmaankin se tärkein juttu. Kaikilla oli todella kova halu, että itse pystyy laittamaan ruoat suuhunsa, vaikka sitten lusikalla. Kahvinjuonti ilman lammikkoa pöydällä oli yhden kurssikaverin tavoite ja päivä päivältä se lammikko pienenikin. Yksi mies yllätti itsensä ja ehkä hieman muutkin, kun aamupuurot ei enää kurssin lopussa olleetkaan pitkin tarjotinta vaan suussa, aiemmin halvaantuneella kädellä syötynä. Ei minun veitsellä ja haarukalla syöntiä nyt voi vieläkään kovin nätiksi sanoa, mutta onnistuu jotenkuten ja parasta on, etten enää töki haarukalla huuliin.

Lisätavoitteeksi halusin, että pystyisin turvallisesti käyttämään jotain työkaluja. Tavoite oli, että saisin kotona löysiä ruuveja kiristettyä. Tarkennuksena, että ei siis kotona ole tarkoitus kiristää löysiä ruuveja omasta päästäni vaan keittiönkaappien lonksuvien saranoiden löysät ruuvit 😊! Kuntoutuksessa saatiin tutustua mutterienkiertolautaan ja ihan ihmeellisiin palikoiden järjestelypeleihin. Niitä oli vaikka minkälaisia, melko helppoja ja sitten ihan tosi vaikeita. Ne oli kai suunnattu aivoverenkiertohäiriön kohdanneille ja niiden parissa ajantaju katosi täysin. Aina tuntui peliaika loppuvan ennen kuin kaikki palat olivat kohdillaan.

Toiminterapiapainotteisella kädenkäytön kuntoutuskurssilla päästiin usein johonkin tosi mukavaan askartelupajaan puuhastelemaan ohjatusti. Kaikki saivat tehdä jotain itselle kivoja juttuja, kuten vaikka maalata linnunpönttöä, väripainatuksia kankaisiin ja ihmeellisiä rannekoruja yms. Minä olin tutustunut kurssilla mahtavan mukavaan ”lautapasianssi”-peliin ja halusin hirveästi tehdä semmoisen itselleni kotiin. Siinä oli haastetta, mutta kun tekee semmoisen itselle, niin ei ehkä tarvitse olla ihan kaupallisen version tasoinen. Piti sahata sopiva laudanpala, viilata kulmia ja hiekkapaperilla hioa. Sitten sahasin ohuesta pyörölistasta yli 30 lyhyttä pelinappulaa. Pelinappulat pyörivät aina lattialle ja pöydän alle, joten huomasin nopeasti, että kannattaa tehdä niin paljon varanappuloita, kun vaan pystyy. Lautaan piti porata yli 30 reikää pelinappuloille. Pääsin mittailutouhuun tavoitteena merkata paikat rei’ille ja sehän olikin melkoisen hankala tehtävä. Sitten porasin reiät akkuporakoneella tarkasti valvottuna ja sain kuin sainkin porattua oikean määrän reikiä. Sain siis vihdoinkin käyttää kauan kaipaamiani työkaluja ja se tuntui ihan hirveän hienolta. Sain pelilaudan valmiiksi viimeisenä kurssipäivänä. Vaikka työ oli minulle melko vaativa niin olen todella iloinen, että sain turvallisesti yrittää.

Tikkupullan teko olikin sitten täysi yllätys. Terapeutit neuvoivat meidät vanhat ukotkin ensimmäistä kertaa eläessään tekemään pullataikinaa. Outoahan se oli. Tätä herkkua mentiin sitten Kruunupuiston grllikatokselle paistamaan. Sitä taikinaa jotenkin kierrettiin puutikun ympärille ja paistettiin avotulella. Elämäni ensimmäisen pullanpaistelun lopputulos olikin sitten ihmeellisen hyvänmakuinen mansikkahillon ja kahvin kera.

Kuntoutuksen jälkeen haravointi kotipihalla tuntui yllättävän hyvältä, siinä ei tule aivoille juurikaan rasitusta ja kädet saavat erittäin mukavaa liikuntaa. Kun hiljalleen haravoi niin haravasta saa pikkuisen tukea, jotta tasapaino ei petä. Koska kottikärryistä saa vielä jopa lumikolaakin paremman tuen, niin nyt ei jää lehtikasatkaan minne sattuu. Edelleen kun kaipaan aivoille kovempaa rasitusta, niin se onnistuu kuntoutuksesta mukaani saamilla ihmeellisillä Menseki-pulmatehtävillä, sudokuilla ja tekemälläni lautapasianssi-pelillä. Niiden parissa aivot väsyy aivan täysin ihan huomaamattaan.

kuntoutuksen jatkuminen

Kelan kuntoutuskurssien jälkeen päätin jatkaa kuntoutusta Kruunupuistossa vakuutuksesta saamani säästön turvin, koska olen kokenut hyötyväni kuntoutuksesta niin paljon. Jatkokuntoutukseni on toteutettu vielä entistä enemmän toiveideni ja haluamani ohjelman mukaan.

Allasjumppaan menen aina kun vaan pääsen. Vedessä on ihan erilainen vastus ja siellä pystyy paljon helpommin venyttelemään, taivuttelemaan ja liikkumaan. Pystyssä pysyminen on hieman vaikeaa mutta kun kaide on lähellä, niin onnistuu paremmin. Vedessä jaksaa ihmeen pitkään jumpata, mutta se vie kyllä voimat ja allasjumpan jälkeen olisi mukava ottaa parin tunnin torkut. Kynsileikkurilla kun itse täräyttää varpaan kynnenkulmaan mukavan pikku haavan niin ei juuri naurata. Kuntoutusjaksolla tilasin jalkahoidon, kun en oikein itse taivu, että näkisi hyvin niitä varpaita. Kylläpä oli kiva yllätys se ammattilaisen tekemä jalkahoitokin.

Ohjelmassa on ollut paljon erilaisia tasapainoharjoituksia sisällä, esim. hernepussien nostelua jokseenkin hankaliin paikkoihin. Ulkoliikunta on aina ollut hyvin mieluista ja Kruunupuistossa pääsin kävelemään pienien kivien päällä ja sain yrittää minulle hieman haasteellista kaatuneiden puiden yli rämpimistä. Kun en enää kovinkaan hyvin pysty itsekseni käymään luontoretkillä niin nämä metsälenkit ovat olleet ihan parasta. Jostain syystä minulla on aina ollut kova halu pystyä kävelemään rappusissa. Kuntoutuksessa rappusissa kävely tuntuu turvalliselta ja on alkanut jo sujua melko hyvin.

Erilaiset kuntoutukset ovat antaneet minulle vuosien varrella ihan käsittämättömän paljon. Kruunupuistossa ei ole koskaan ollut tunnetta, että nyt on hirveä pakko tehdä jotain. Aina on ollut mukava kannustamisen ilmapiiri. Liikun nykyään ihan mahdottoman paljon paremmin, en potki enää varpaitakaan mustiksi ovenkarmeihin eikä kaatumisia tai törmäilyjä juurikaan enää tapahdu. Se antaa luottoa yrittää päivä päivältä vähän eilistä enemmän.

Nyt on pakko todeta, että ei tämä elämä ollutkaan tässä, kyllä aivoverenkiertohäiriön jälkeen pystyy vielä elämään. Viisi vuotta sitten sairastuttuani kaikki oli alussa ihan pirun hankalaa, mutta kuntoutuksen ansiosta olen saanut itseluottamuksen yrittää. Joskus on vieläkin vaikeaa, mutta nyt jaksan yrittää ja uskoa siihen, että minä saan melko hankaliakin asioita tehtyä. Näin pihi ihminen kuin minä, ei haluaisi maksaa ennen niin helpoista tehtävistä, kuten vaikka palovaroittimen pariston vaihdosta. Lisämotivaatiota toi ajatus siitä, että se varmaan piipittäisi ”patteri loppu” ilmoitustaan päiväkausia tai viikon huoltofirmaa odotellessa. Vaihdoin pariston itse, mutta niin paljon en ole hikoillut saunassakaan kuin tuskanhikeä patteria vaihtaessa. Mutta onnistuin kuitenkin, enkä tippunut tukijakkaralta. Lisätueksi raahasin ruokapöydän. Kun on hankalaa niin pitää keksiä ihmeellisiä tapoja tehdä asioita. Kiitos kuntoutuksen pystyn nyt itselleni ihmeellisiin töihin! Luovuttaminen olisi varmaankin paljon helpompaa, mutta silloin jäisi hieno tunne tavoitteen saavuttamisesta kokematta.

Kuntoutuksen kustannuksista voi toki olla montaa mieltä, mutta itse olen hurjan paljon paremmassa kunnossa kuntoutuksen ansiosta. Kuntoutuksesta saatu tuki on hirveän iso asia, kun tuntuu, että koko elämä on viety ja on jäänyt vähän avuttomaksi pallo hukassa. Väitän, että yhteiskunnalta säästyy tämmöisellä kuntouttamisella pitkä penni verrattuna laitoshoitoon. Kruunupuistossa on minun mielestäni Suomen mahtavin ympäristö kuntoutua ja tämän kaiken kruunaa aivan loistava henkilökunta.

Kuntoutus ei tietenkään lopu minun osaltani tähän, on tästä niin hirmuisen hyvä olo tullut!