Sotavuosista kohti kuntoutustoimintaa

”Ei majuri kuole, majurilla on niin kirkas katse.”


Keuhkotuberkuloosi oli 1800-luvulla vaikea kansansairaus, johon ei ollut olemassa toimivaa lääkehoitoa. Varakkaimmat potilaat saattoivat matkustaa Alpeille, jossa oli runsaasti parantoloita, mutta tavallisen kansan oli jäätävä sairastamaan kotimaahan. Potilaille määrättiin lepoa, ravitsevaa ruokaa ja niin sanottua hallimakuuta raikkaassa ulkoilmassa kaikkina vuodenaikoina.

Sanomalehdistössä keskusteltiin vilkkaasti 1800- ja 1900-lukujen taitteessa keuhkotautiparantoloiden rakentamisesta. Vuonna 1897 Suomen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät myönsivät taloudellista tukea yksityisten perustamille keuhkotautisanatorioille.

Vuonna 1892 suomenmielinen Lääkäriseura Duodecim perusti Osakeyhtiö Keuhkotautisten Parantolan, joka hankki omistukseensa Punkaharjun vieressä sijaitsevan Takaharjun. Hankkeen voimahahmona oli professori Matti Äyräpää. Parantolan sijoittaminen Punkaharjun kansallismaisemaan herätti aluksi kovaa vastustusta, ja esimerkiksi Suomen Matkailijayhdistys vaati päätöksen peruuttamista turismin kasvuun vedoten.

Takaharjun parantolan rakennukset suunnitteli arkkitehti Onni Törnqvist (myöh. Tarjanne). Peruskivi muurattiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnäollessa 15. heinäkuuta 1901, ja keuhkotautiparantola avattiin lokakuun ensimmäisenä päivänä 1903. Rakennuksessa oli tilaa noin sadalle potilaalle, ja siinä oli uudenaikainen sähkövalaistus ja keskuslämmitys. Ensimmäiseksi ylilääkäriksi nimitettiin tohtori Kalle Brax, joka muutti uuteen komeaan ylilääkärin virkataloon Takaharjun laivalaiturin viereen.

Ensimmäisten vajaan 15 vuoden aikana Takaharjun parantolassa oli runsaasti ulkomaalaisia potilailta eri puolilta Venäjän keisarikuntaa, lähinnä kuitenkin Pietarista. Useimmiten he olivat varakkaita ja vuokrasivat parantolasta yksityishuoneen. Ulkomaalaisilla potilailla oli tavallisesti mukanaan myös omaisia tai ystäviä, jotka asuivat Valtionhotellissa tai Finlandiassa odottaessaan potilaan hoitojen päättymistä. Tunnetuimpia Takaharjulla hoitoa saaneista potilaista oli Latvian kansalliskirjailija, runoilija ja näytelmäkirjailija Rudolfs Blaumanis, joka kuoli täällä 45-vuoden ikäisenä syyskuussa 1908.

Takaharjulla hoidetut keuhkotuberkuloosipotilaat olivat useimmiten noin 20–30-vuotiaita, jotka olivat saaneet tavallisesti kuukauden mittaisen maksusitoumuksen omalta kunnaltaan. Parantolan potilaiden tunne-elämä oli yhtä vuoristorataa: välillä oltiin toiveikkaita paranemisen suhteen, sitten taas masennuttiin, kun hoidot eivät auttaneetkaan. Välillä vakavasta taudista tehtiin makaaberia pilaa. Potilaista kootun yhtyeen nimeksi tuli Jazz Orchestra Basil ja vappuna järjestetyissä mielenosoituksissa vaadittiin potilaille lisää oikeuksia. Kävelyretkillä syttyi ja sammui rakkaussuhteita. Ankkalammen ympärillä saattoi nähdä ”lumpustavan” eli seurustelevan pariskunnan, metsäpolkujen risteyksissä nuorten tiet puolestaan erkanivat toisistaan. Parantolan kielessä ”lumpustus” –nimitys oli saanut alkunsa siitä, kun poika pyysi tyttöä keräämään lumpeenkukkia.

Turvatakseen Takaharjun elintarvikkeiden saannin Oy Keuhkotautisten Parantola osti toukokuussa 1904 Tuunansaaresta maatilan. Parantola myös laajensi maaomaisuuttaan merkittävästi, kun se hankki omistukseensa Kulennoisten kylästä Hannolan tilan ja vuokrasi valtiolta Laukansaaren puolelta Tuunalan ja Samulilan tilat. Vuonna 1907 Tuunaansaareen rakennettiin suuri 550 kanan kanala. Suurtilan työvoimana käytettiin piikojen ja renkien lisäksi myös parantolan parempikuntoisia potilaita. Vuosina 1908–1912 Tuunaansaaressa toimi myös Puutarha- ja talouskoulu, ja päärakennuksesta oli vuokrattu huoneita kansakoululle vuosina 1917–1924. Oy Keuhkotautisten Parantola myi vuonna 1926 tilan maanviljelijä Hugo Leskiselle, joka jatkoi elintarvikkeiden toimittamista Takaharjun parantolalle. Myös läheisestä Vaahersalon saaresta toimitettiin säännöllisesti Takaharjulle maitoa ja muita elintarvikkeita.



Tilaa uutiskirje